Iso osa Kiovaa on pimeänä. Vain osasta ikkunoista kajastaa valo. Tunnelma on aavemainen.
En aina oikein tiedä, kenelle puhun, kun kirjoitan siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu.
”Kaikkihan jo tietävät kaiken” – tämän lauseen opimme jo kolme vuotta sitten.
Ukrainassa asuvilla ihmisillä ei juuri nyt ole aikaa lukea kirjoituksiani. Ja ne, jotka elävät kaukana Ukrainasta, ovat yksinkertaisesti väsyneet sotaan. Uutisiin pommituksista, kuolemasta ja nyt myös kylmyydestä.
Miksi sitten kirjoitan?
Helpoin vastaus olisi: toivon ihmettä. Mutta olen jo aikuinen enkä usko ihmeisiin.
Kirjoitan siksi, että ne harvat, jotka näitä tekstejä lukevat ja elävät mukana Ukrainan sodan kauhuissa, tietäisivät etteivät ole yksin.
Että joku välittää, koko sydämestään. Jos olisin uskonnollinen, sanoisin että heidän puolestaan rukoillaan.
Helpottaako se? Ei.
Mutta vaieta emme voi.
”Kiova on matkalla kohti humanitaarista katastrofia”, sanoi kaupungin pormestari Vitali Klytško The Times -lehdelle.
Venäjän ohjusiskujen jälkeen yli miljoona ihmistä on ilman sähköä. Yli 4 000 kerrostaloa on vailla lämmitystä.
Ymmärrättekö, mitä tämä käytännössä tarkoittaa?
Tällä hetkellä Kiovassa on 13 astetta pakkasta. Viime päivinä ihmiset ovat taistelleet olemassaolostaan hirvittävissä olosuhteissa. Joissakin taloissa on niin kylmä, ettei wc:tä voi käyttää – vesi on jäätynyt pönttöön. Ikkunalaudoilla roikkuu kondensaatiosta syntyneitä jääpuikkoja.
Asiantuntijat varoittavat, että jos vesi- ja viemäriverkostoa ei saada nopeasti toimimaan, tautien leviämisen riski kasvaa merkittävästi.
Valentin Stepanovitš katsoo hämmästyneenä kattokruunua – sähköä saatiin kolmeksi tunniksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän ei enää uskonut, että tällä viikolla tulisi valoa, siksi reaktio on niin voimakas.
Valentin muistaa Kiovan miehityksen toisen maailmansodan aikana, vaikka oli silloin vielä lapsi. Hänen mukaansa edes saksalaiset eivät tehneet sellaisia julmuuksia kuin venäläiset tekevät nyt. Hän on nähnyt elämässään paljon – eikä enää ihmettele mitään.
Kiovan pimeitä kujia.
Kiovan kadut ovat pimeitä.
”Kuin metsässä”, sanoi ystäväni hetki sitten puhelimessa.
”En ole koskaan nähnyt tällaista”, lisäsi toinen.
Ja näin on kaikkialla Ukrainassa.
Tiedän, että maailmassa tapahtuu paljon kauheita asioita ja että ihmiset kärsivät monin paikoin. Mutta me välitämme eniten siitä, mikä koskettaa meitä henkilökohtaisesti.
Kuulen päivittäin, miten läheiseni elävät Ukrainassa. En pääse eroon tunteesta, että tämä on painajainen, josta ei herää.
Silti ukrainalaiset jaksavat yhä vitsailla. He kertovat nukkuvansa ulkovaatteet päällä ja selviytyvänsä arjen mahdottomista haasteista.
En voi tuntea muuta kuin syvää kunnioitusta tätä henkistä voimaa kohtaan.
Samaan aikaan Venäjän armeija jatkaa tietoisesti valtavan eurooppalaisen maan elintärkeän infrastruktuurin tuhoamista.
Juuri niin kuin Putin lupasi.
Oleg Fedotov