Venezuelan tapahtumien jälkeen sosiaalinen media täyttyi nopeasti itsekehuisista huudahduksista:
“Yhdysvallat hoiti Venezuelan kolmessa tunnissa, Moskova yritti ottaa Kiovan kolmessa päivässä – ja epäonnistui! Me olemme kovia, ja kovempia meistä ovat vain Karpaattien huiput!”
Kyllä, me olemme kovia. Ja ennen kaikkea ne ihmiset, jotka sodan ensimmäisinä tunteina ja päivinä lähtivät puolustamaan Ukrainaa. He ovat todellisia sankareita, koska hetkenä, jolloin heidän oma henkensä ja terveytensä olivat suorassa vaarassa, he eivät paenneet – vaan menivät kohti vaaraa. Ja voittivat sen.
Kaikki tämä on totta. Mutta, haluan muistuttaa teitä yhdestä asiasta, joka usein unohtuu.
Moskova toimi samalla kaavalla
Venäjän hyökkäys alkoi käytännössä samalla tavalla kuin Yhdysvaltojen operaatio Venezuelassa. Ensimmäinen aalto oli ohjus- ja pommi-isku: ilmatorjunnan tukikohdat, sotilasilmailun lentokentät, puolustusasemat.
Kuvitelkaa hetkeksi, että Moskova olisi onnistunut tuhoamaan Ukrainan ilmatorjunnan ja taistelukoneet sodan ensimmäisinä tunteina. Kuvitelkaa, että Venäjä olisi saanut täydellisen ilmaherruuden.
Mitä silloin olisi tapahtunut?
Gostomelin lentokenttä olisi vallattu. Venäläiset maahanlaskujoukot olisivat tulleet esteettä. Kaikki vastarinta olisi murskattu ilmasta käsin. Tykistö olisi tukahdutettu ilmaiskuilla. Lentokentälle olisi lennätetty lisää joukkoja. Kiovan kohtalo olisi voinut olla täysin toinen.
Mutta näin ei käynyt
Miksi?
Koska juuri ennen hyökkäystä Ukrainan ilmavoimat saivat käskyn nousta ilmaan.
Koska ilmatorjuntayksiköille annettiin käsky poistua tukikohdista ja siirtyä maastoon.
Venäläiset pommittivat tyhjiä koordinaatteja.
Samaan aikaan Ukrainan ilmatorjunta ja ilmavoimat alkoivat toimia.
Venäjä ei saanut ilmaherruutta.
Armeija oli jo liikkeellä
Venäjällä olisi ollut vielä mahdollisuus liikutella suuria joukkojaan.
Mutta… 72 erillinen mekanisoitu prikaati “Mustien zaporižžjalaisten” nimissä ehti ajoissa Kiovan puolustukseen Irpin-joelle. Palvelin itse tässä prikaatissa ja kuulin suoraan kersanteilta ja upseereilta: he lähtivät asemiin jo 23. helmikuuta, päivää ennen hyökkäystä.
Myöhemmin kenraali Naijev kertoi haastattelussa, että Ukrainan asevoimien prikaateille annettiin käsky siirtyä taisteluasemiin jo ennen Venäjän hyökkäystä. Siksi he ehtivät.
Sama tapahtui Harkovassa.
Miehittäjät kohtasivat vastarinnan jo muutaman tunnin sisällä – ei vapaaehtoisilta, vaan vakinaisilta armeijayksiköiltä. Komento. Kalusto. Tykistö. Tulituki.
Totuus aluepuolustuksesta
Kumarraan kaikkien niiden edessä, jotka liittyivät aluepuolustukseen sodan ensimmäisinä tunteina. Heidän rohkeutensa on kiistaton.
Mutta sanon tämän suoraan:
Jos vihollista olisivat vastassa olleet vain aseistetut vapaaehtoiset, tilanteemme olisi ollut epätoivoinen.
Tiedän tämän, koska puhuin ihmisten kanssa, jotka yrittivät pysäyttää vihollisen omin voimin Irpinissä. Onneksi he ymmärsivät vetäytyä ja liittyivät myöhemmin armeijan yksiköihin.
Vihollista ei pysäyttänyt kaaos.
Vihollista pysäytti armeija.
Yksi ihminen otti vastuun
Kaikki tämä tapahtui siksi, että Ukrainassa oli ihminen, joka:
- käski ilmatorjunnan lähteä tukikohdista
- käski lentokoneet ilmaan
- käski prikaatit taisteluasemiin
Tämä ihminen otti valtavan riskin. Hän ylitti omat valtuutensa.
Tällaisia käskyjä olisi virallisesti voinut antaa vain ylipäällikkö.
Mutta tuolloin poliittinen johto eli vielä illuusiossa “toukokuun grilli-illoista”.
Tämä ihminen otti vastuun.
Ja pelasti Ukrainan.
Hän oli silloinen asevoimien ylipäällikkö:kenraali Valerii Zalužnyi.
Siksi Maduro hävisi
Maduro hävisi, koska hänellä ei ollut omaa Zalužnyiaan.
Koska hänen takanaan ei ollut sotilasta, joka olisi puolustanut valtiota hinnalla millä hyvänsä.
Yhdysvallat ei edes yrittänyt vallata Venezuelaa.
Zalužnyi ei puolustanut Zelenskyitä.
Hän puolusti Ukrainaa.
Halusi joku myöntää tämän tai ei – me olemme edelleen olemassa valtiona pitkälti yhden miehen päätösten ansiosta.
Oleg Fedotov
Ukrainalainen toimittaja, vapaaehtoinen ja sotaveteraani